Saapuessa yhtäkkiä vieras kieli ympäröi joka puolella ja alkuun en ymmärtänyt edes katumainoksia. Aloitin pikkuhiljaa, kaks ekaa viikkoa silmät suurina keskusteluja kuunnellen ja englantia puhuen, sen jälkeen jo espanjaa takellellen(yhtä pikkulausetta mielessä pitkään pyöritellen ennen kuin uskalsin avata suuni). Koulun alkaessa ja monta kertaa sen jälkeenkin tuntui että otin takapakkia, mut onnekkaana saavuin sen verran aikasin että koulussa aloitin jo espanjaks puhuen enkä jumittunut englantiin kavereiden kanssa.
Nyt luen niitä katumainoksia ihan kuin Suomessakin, käytän espanjaa ja ajattelen espanjaks niinku olis mun äidinkieli(vaikken sitä tietenkään osaa lähellekään äidinkielen tasoisesti haha). Mietin suomenkielisiä sanoja useita minuutteja ennen kuin muistan miten se sanotaan suomeksi ja joskus sittenkään ei vaan löydy suomennosta. Katon kaikkea ihan eri silmin kuin tänne saapuessa ja saan sätkyn kun törmään supermarketissa kahvikuppiin, jossa muiden kielien lisäks löytyy suomeks sana äiti.
Kolme kertaa rakensin arkielämäni ja tottumukseni uusiksi perheen vaihtuessa, oppien uusia tapoja ja täysin erilaisia elämäntyylejä. Ja rakastan sen mun vuoteen tuomaa vaihtelua. Oon kiitollinen mun viimeisimmästä ja suurimmasta muutosvyörystä mikä seuras viimeisintä perheen vaihtoa; vaihdoin koulua vastentahtoisesti, mutta se oli ehkä vuoden paras muutos. Tutustuin ihan uskomattomiin ja mun tyylisiin ihmisiin ja oon varma et - jos jumala suo, niinkun täällä sanotaan - ainakin yks heistä tulee pysymään mun elämässä tiiviisti vielä tän vuoden jälkeenkin. (Plus mun tänhetkiset vanhemmat tulee Suomeen lokakuussa!)
Elämäntapojen lisäks oon kokenu jättimäisen muutoksen itessäni. Se on jotain mitä odotin tältä vuodelta, enkä olis ikinä kuvitellu miten paljon tosissaan tulisin muuttumaan. On niin uskomatonta, miten yksi vuosi näistä kohta 18sta voi muuttaa mua henkisesti enemmän kuin viimesimmät neljä vuotta on yhteensä tehny. Jo kolmessa kuukaudessa pelkkien whatsapp keskustelujen pohjalta mun suomikaveri huomas, miten paljon olin jo muuttunu. Nyt vuoden jälkeen oon ihan eri ihminen monella tapaa(ja siks iha suomiäitikin on huolissaan, kuinka tuun sopeutuu Suomessa takas pikkukylän elämään). Tän vuoden kokemukset on kasvattanu, opettanu ja sitä kautta muuttanu mun ajatusmaailmaa ja olemusta. Saavutin tavotteita, joita olin asettanu; oon nyt avoimempi ja itsevarmempi. Tulin tänne, tajusin etten tunne itteäni niinkun luulin tuntevani, pikkuhiljaa opin kuka olin, kuka oon nyt ja näin mitkä luonteenpiirteet tulee pysymään aina. Opin ottamaan rennommin ja ettei järjellä ajattelu aina johda onnellisuuteen.
Toinen asia, jota odotin tältä vuodelta oli ne huonot hetket; koti-ikävä ja hetket jollon tekis mitä tahansa voidakseen halata jotakuta lähimmäistä koto-Suomesta mut on vaan selvittävä ilman niitä, jotka aina tuki sua siellä. Mut jotain mitä en osannu oottaa oli et mun vuosi olis näin mahtava ja löytäisin uuden kodin täältä toiselta puolelta maapalloo niin totaalisesti, että koti-ikävä iskis vasta viimesillä viikoilla ja vaan sääntöihin turhautumisen vuoks. Todistin itelleni ja mun suomiporukoille, et se mitä oon sanonu pienestä pitäen, etten tuu pysyy Suomessa ja et tunnen oloni kotoisammaks muilla mailla, on totta. Toivottavasti mun tulevaisuuden suunnitelmat Meksikoon paluusta onnistuu, mut ennen sitä on lähdettävä pystyäkseen palaamaan. Ja kieltämättä ootan jo kaikkien läheisten näkemistä Suomessa, vaikka ruisleipää tai salmiakkia en ookaan kaivannu.
Oon todella kiitollinen tästä vuodesta, se muutti mun elämän totaalisesti. Jokainen tekee oman vaihtovuotensa, mut jos palaat muuttuneena, kypsempänä ja oppineena sun vuosi teki tehtävänsä.
Mut vielä on parit jäähyväisjuhlat juhlimatta ennen Suomen tervetuliaisjuhlia, joten siirrän surulliset mietteet sivuun ja aion nauttia täysillä!
Kohta nähdään!
Pinja
